Mä olen aina ollut hyvä pakenemaan. Jos joku asia on häirinnyt, olen vain blokannut sen mielestäni. Jos joku ihminen on häirinnyt, olen poistanut hänet elämästäni. Jos elämäntilanne on häirinnyt, olen vaihtanut maisemaa. Olen usein paennut kriisejä jäämättä niitä kummemmin selvittelemään. Ja lähtemällä olen aina tuntenut itseni vapaaksi, Here I Go Again etc..
Olen aina ollut yksinäinen susi, jolle uusi tilanne on aina mahdollisuus. Se joka ei kuulu mihinkään ja samalla koko maailma on sen leikkikenttä. Ja olen aina nauttinut siitä, lähtemisestä. On niin humalluttava fiiliis astua uuteen ja pelottavaan ja samalla tietää pärjäävänsä. Poistua mukavuusvyöhykkeeltä ja olla siitä onnellinen. Uusi=hyvä, kaukana=parempi.
Viimeisimmän pakomatkani jälkeen oli paluu arkeen edessä ja huomasin olevani jumissa. Tilanteesssa ja elämässä josta pakeneminen ei onnistunutkaan. Ja ensi kertaa tajusin miten paljon helpompaa on pakeneminen kuin jääminen, vaikka olin aina ajatellut olevani "se rohkea" tai "se itsenäinen" joka pärjää missä vaan, kelle jokainen vastaisku on vain seikkailu. Yhtä-äkkiä ei edessä ollutkaan seikkailuja vaan velvollisuuksia, ei mitään romanttista auringonlaskua, vaan kahdeksasta-neljään elämää, aikatauluja ja rutiineja.
Tuttu= hämmentävä, pysyvä=pelottavaa.
No comments:
Post a Comment