miten on mahdollista

olla rakastunut kahteen ihmiseen yhtäaikaisesti. Molemmat saavat perhosia vatsaan. Molempien kanssa on niin uskomattoman helppoa olla. Molemmat ovat ihmisinä upeita, lahjakkaita ja intohimoisia. Molempien kanssa on ollut paljon hyviä hetkiä ja "meidän juttuja". Molempien kanssa oikea yhteiselämä tulisi olemaan hankalasti järjestettävä, mut tahdolla läpivietävä. Molemmat voisivat olla "se oikea". Toisaalta, voisi ajatella ettei kumpikaan ole "se oikea". Oikeastaan en taida enää uskoa "siihen oikeaan" vaan siihen oikeaan ajoitukseen. Kun on valmis, niin tahto rakastaa taitaa olla tärkeämpi kuin rakkaus. Aikuisuus on romuttanut kaikki mun käsitykset rakkaudesta. Miten voi olla mahdollista etten osaa päättää? Luulin että sen oikean tunnistaa, mutta se tapahtuukin vain saduissa. Tosielämässä rakkaus ei taida riittää ja sen saamiseksi minun täytyy tehdä niiiin paljon kompromisseja.

Olen tavannut elämässäni monia monia monia minulle melkein sopivia. Melkein sopivia, jotka eivät kuitenkaan ihan natsaa. Aina on ollu jotain estettä, luonne, välimatka, haaveiden ja tavoitteiden täydellinen ristiriita, whatever. Nyt kaksi ihmistä näyttäisi sopivan mulle, jakavan mun arvot, haaveet ja huonon leffamaun. Toinen vaihtoehto on helpompi, siinä on pelissä vaan mun tunteet ja neljän vuoden hapuilut, mutta voi olla ettei sitä miestä ole tarkotettu vain yhdelle naiselle. Toinen vaihtoehto muuttaisi koko mun elämän. Se olisi täydellinen kokonaisvaltainen BIG BANG, niin emotionaalisesti kuin kaikin muinkin tavoin. En ole ikinä ollut kenenkään seurassa niin onnellinen. Se kuitenkin vaatisi luopumista monista tutuista asioista ja uuden, oman ja yhteisen elämän rakentamista toisella puolella maapalloa. Onko musta siihen? Olisinko tarpeeksi pätevä esim. löytämään koulutusta vastaavan työpaikan vieraasta maasta? Europe is my playground, mutta tämä villi ja sekasortoinen maanosa olisi niin erilainen, voisinko todella sopeutua? Riittäisikö rakkaus? Voisinko minä, maailman itsekkäin ja itsenäisin individualisti, yksinäinen susi ja oman tieni kulkija luopua omasta elämästäni ja maailmastani ollakseni toisen ihmisen kanssa? Pelottava ajatus.

Elämme mielenkiintoisia aikoja, my dear...

on se myös niin väärin

Kun kerran mies kirjoittaa työkseen ja on ilmeisen lahjakas, niin voishan se mullekin joskus jotain kivaa kirjoittaa... Tämä ajatus tuli töksäytettyä hiukkasen liian suorasti viattomalle miespololle.

Juuri sellainen "Me me, It´s ME, miksetsä huomio mua tarpeeks"-tyyli.


Miten ihmeessä musta nousee esille tällänen yltiöromanttinen, vaativa, "kohtele mua kuin prinsessaa"- möksä tyttöystävä-piirre.

Liikaa Sex and the Citya ja liian vähän Ramboa, Jesus!

on se niin väärin

että vielä pari vuotta sitten jaksoi hyvin juhlia yöt ja silti päivisin oltiin tavallisen tehokkaita. Nyt jo alle 7 tunnin yöunet merkitsevät yliväsymystä ja päiväunista haaveilemista. Pelkkä ajatuskin viikolla juhlimisesta ja parin tunnin yöunien jälkeen töihin tulemisesta tekee pahaa. Mitä mulle on tapahtunut?!?

tänään mut sai onnelliseksi

puhtaat lakanat

aamukahvi jota ei tarvitse itse keittää

mummon kaulakoru

liikennevalot olivat suotuisat

"mä niiin hallitsen tän" -tunne duunissa

yöllä saatu tekstiviesti maailman toiselta laidalta

pakomatkalla

Mä olen aina ollut hyvä pakenemaan. Jos joku asia on häirinnyt, olen vain blokannut sen mielestäni. Jos joku ihminen on häirinnyt, olen poistanut hänet elämästäni. Jos elämäntilanne on häirinnyt, olen vaihtanut maisemaa. Olen usein paennut kriisejä jäämättä niitä kummemmin selvittelemään. Ja lähtemällä olen aina tuntenut itseni vapaaksi, Here I Go Again etc..

Olen aina ollut yksinäinen susi, jolle uusi tilanne on aina mahdollisuus. Se joka ei kuulu mihinkään ja samalla koko maailma on sen leikkikenttä. Ja olen aina nauttinut siitä, lähtemisestä. On niin humalluttava fiiliis astua uuteen ja pelottavaan ja samalla tietää pärjäävänsä. Poistua mukavuusvyöhykkeeltä ja olla siitä onnellinen. Uusi=hyvä, kaukana=parempi.

Viimeisimmän pakomatkani jälkeen oli paluu arkeen edessä ja huomasin olevani jumissa. Tilanteesssa ja elämässä josta pakeneminen ei onnistunutkaan. Ja ensi kertaa tajusin miten paljon helpompaa on pakeneminen kuin jääminen, vaikka olin aina ajatellut olevani "se rohkea" tai "se itsenäinen" joka pärjää missä vaan, kelle jokainen vastaisku on vain seikkailu. Yhtä-äkkiä ei edessä ollutkaan seikkailuja vaan velvollisuuksia, ei mitään romanttista auringonlaskua, vaan kahdeksasta-neljään elämää, aikatauluja ja rutiineja.

Tuttu= hämmentävä, pysyvä=pelottavaa.

life

is all about trying new things

you never know what you can find to be the coolest thing ever

tänään en mennyt salille koska laiskotti

Teki taas mieli kirjoittaa. Ei mulla juuri nyt ole mitään erityistä mielessä, mutta silti teki mieli luoda alusta mahdollisuus päästää omat ajatuksensa taas bittiavaruuteen.

Alan pikkuhiljaa kyllästyä asumaan yksin. Hassua miten ihminen tottuu toisiin ihmisiin. Minulle tärkeä ihminen on ollut osa päivärutiinejani G-talkin muodossa vasta reilun kuukauden, mutta nyt jo tuntuu oudolta viettää päivä ilman jo niin jokapäiväiseksi muodostunutta keskustelua, hellittelyä ja päivän purkamista toiselle.

Kun toinen on tärkeä, on hän koko ajan arjessa mukana. Tämänhetkinen rakkauteni ei juuri nyt sisällä fyysistä kosketusta, vaan arjen jakamista sanojen kautta, kokemusten ja niistä syntyvien havaintojen ja reaktioden avulla toiseen tutustumista. Hassua miten nopeasti päädyin tilaan, jossa monet arjen sattumukset saavat lihansa luiden ympärille vasta kun pääsen jakamaan ne Minulle tärkeän ihmisen kanssa. Minun rakkauteni on läsnäoloa, vaikka olisikin kaukana. Minun rakkauteni on osallistumista ilman omistusoikeuksia.

Minun rakkauteni on liian kaunista ollakseen realistista.